03.31.07
Menneisyyden mykkä koura
Jeevesin katoaminen oli aivan traagista. En jaksanut ajatellakaan, että olisimme menettäneet miespoloisen. Vaikka hän oli ystäväni palvelija, oli hän myös minun ystäväni.
Pelottavinta asiassa oli kuitenkin Sir Earl Greyn reaktio Jeevesin katoamiseen. Mieshän tutisi kuin horkassa. Pelkäsin hänen menettävän järkensä valon. Nytkin hän reuhtoi epätoivoisesti soutuveneellä ympäri Välimerta huhuillen palvelijaansa ja ystäväänsä palaavaksi. Olimme aikamme heikentyneen Herkon kanssa soutaneet hänen kerallaan, mutta todenneet touhun turhaksi.
Istuimme hiljaa Herkon ja kapteenin kanssa vierekkäin uppoamista vailla olevassa hylkylaivassamme katsellen auringonlaskun punaamaa merta ja tummaa venehahmoa ja kuunnellen epätoivoista airojen läiskyntää ja vielä epätoivoisempaa ja sydäntäsärkevää ystäväni huutoa. Uskoin kuitenkin vakaasti, että ei Jeevesiä noin vain nujerreta. Hän ei ole vielä erkaantunut seurastamme, vaan varmasti saamme hänet vielä elävänä ja hyvissä voimissa kerallemme. Sen aika ei kai ole vielä.
Grey vain tarvitsisi rauhoittumista. Ystävän olkapäätä ja keskustelua tai ainakin muuta ajateltavaa. Jos olisin voinut kulkea ajassa eteenpäin ja nähdä tulevaisuuden, olisin varmasti taikonut tuon hurjan, suruisan soutajan korviin nappikuulokkeet, joiden kautta jokin hyvä mp3-puheohjelma olisi voinut lohduttaa häntä.
Mutta tulevaisuuden huvitukset eivät olleet seuranamme.
Herkko värähti ja näin hänen kalvenneen. Nostin katseeni hänen katseensa suuntaan suoraan päittemme yläpuolelle ja äännähdin. Meitä ei tullut lohduttamaan uljas tulevaisuus, vaan ruma menneisyys…